Marokon matkailu: Nenän kautta punaisen kaupungin, värjäämön ja Saharan halki

Kun ensimmäisen kerran suunnittelin Marokon-matkaa, luulin kartan alkavan Casablancan lentokentältä ja jatkuvan Marrakechista Fèsiin ja Merzougaan, aina Saharaan asti. Todellisuudessa – laskeuduttuani maahan – tajusin, ettei Marokko avaudu kilometreinä, vaan se ottaa sinut haltuunsa ensin tuoksujen kautta. Marrakechin iltatuulessa maustetorin sahrami, jeera, kaneli ja kuivatut ruusut puhuvat yhtä aikaa kuin joukko kaupustelijoita, joista kukaan ei anna tilaa toiselle. Kävelin juuttisäkkien välissä hitaasti, ja kauppias asetti kämmenelleni ripauksen Ras el Hanout'ta – kolmekymmentä maustetta yhteen sekoitettuna, tuoksu kuin vanha tie Saharan kauppareitiltä punaisen kaupungin muurien juurelle.

Yön tullessa Jemaa el-Fnaa -aukio sytytti tämän tien tuleen. Hiiligrillit syttyivät riveittäin, grillatun lampaan rasvaa tippui liekkeihin ja valkoinen savu kohosi heti; etanakeiton fenkolintuoksu, paistuvien makkaroiden käry ja tuorepuristetun appelsiinimehun raikkaus – kaikki tämä puristui rumpujen ja huutajien äänten päälle. Joku veti sinua katsomaan ruokalistaa, joku tarjosi tuolia, joku huusi savun seasta 'China?'. Istuin heiluvalla muovijakkaralla ja katselin lihavartaiden kääntymistä ja tajusin yhtäkkiä, miksi monien mielestä Marrakech uuvuttaa: se ei ole meluisa, se on liian täynnä – ilmassa ei ole yhtään tyhjää kohtaa.

Fèsin tuoksut ovat vanhempia ja anteeksipyytelemättömämpiä. Medinan kujat ovat niin kapeita, että kahden ihmisen on väännettävä olkapäätään ohittaakseen toisensa – askeleet, aasin kello, kaukainen rukouskutsu kimpoilevat seinistä kerros kerrokselta, kuin äänet kaikuisivat kivessä. Mitä lähemmäs Chouaran nahkavärjäämöä pääsee, sitä raskaammaksi ilma käy: parkkiaineen ja ammoniakin haju ehtii sieraimiin ennen ensimmäistäkään vilkaisua. Kattoterassilla nahkakauppias ojensi minulle nipun mintunlehtiä puristettavaksi nenäni alle. Mintun viileys pelasti hetkeksi, mutta alhaalla värialtaat jatkoivat levittäytymistään punaisina, keltaisina, indigonsinisinä – työmiehet seisoivat paljain jaloin väriaineissa, kuin aika ei olisi koskaan vaihtanut työvaiheita. Sillä hetkellä ymmärsin, ettei historia makaa hiljaa museossa – joskus se saa sinut vuotamaan kyyneleitä.

Värjäämöltä poistuttuani eksyin Fèsin vanhassakaupungissa vielä puoleksi tunniksi. Kujilla ei nähnyt taivasta, vain kuparisepän vasaroiden kirkas kilkatus, leipomon uunista tulviva viljan tuoksu ja lasten potkiman pallon kumea tömähdys puuoveen. Poika Marokon maajoukkueen punaisessa pelipaidassa juoksi ohitseni – selässä luki Hakimi. Paita oli pölyn haalistama, mutta näytti enemmän Marokolta kuin yksikään matkamuistomyymälän uusi tuote. Jalkapallo ei ole täällä turisteille aseteltu näyte – se vieri kujien kaikuja, välähtää teehuoneiden televisioissa ja muuttuu arjeksi siinä sekunnissa, kun lapsi kääntyy ja kiihdyttää.

Fèsistä etelään ajettaessa tuoksut alkavat yksi kerrallaan kuivua. Merzougaan tultaessa Sahara on miltei hajuton. Päivän kuumuus on puhdasta – hiekka, aurinko, taivas, kaikki kuin kosteus olisi imetty pois; nenä menettää yhtäkkiä työnsä, huulilla on vain suolaa ja kauluksessa hikeä. Yöllä leirin ulkopuolella maaten ja tähtitaivasta katsellen Linnunrata oli laskeutumaisillaan dyynien taakse. Ei kaupungin käryä, ei värjäämön pistoa, ei markkinoiden makeutta – vain nuotiopuiden kevyt hiiltynyt tuoksu. Opas asetti teepannun hiilloksen viereen, ja tarjottu minttutee maistui hieman savulta – makeuskin oli aavikon ohentamaa, laihaa, kuin tuulta jota ei saa kiinni. Saharan vaikuttavin asia olikin juuri se, että se vei kaikki tuoksut pois ja antoi sinun kuulla ensimmäistä kertaa oman hengityksesi.

Riadille palatessaan Marokko antaa tuoksut takaisin. Paksu puuovi työnnetään auki kujalta, ja sisällä on toinen maailma: pieni vesiallas, mosaiikkiseinät, appelsiinipuu ja karvas appelsiininkukka. Kukan tuoksu ei ole hajuveden suoraviivaista makeutta, vaan kosteaa, hidasta, kuin vesihöyry nousisi kaakeleita pitkin. Isäntä tarjosi minttuteetä – pannu nostettiin korkealle, vihreä tee vaahtosi lasissa, ja sokeria oli lähes holtittomasti. Ensimmäinen kulaus tuntui liian makealta, toinen alkoi hyväksyä, ja kolmannella ymmärsin: Marokon makeus ei ole mauste, vaan vieraanvaraisuuden tapa.

Mikä minut todella sai muistamaan tämän makeuden, oli tajine. Savikannen noustessa lampaan, sipulin, aprikoosin, kanelin ja inkiväärin hitaasti hautunut tuoksu tulvi kerralla – täysin päinvastainen kuin aukion grillin kiire. Tajine ei hoputa; se antaa lihan pehmetä omassa nesteessään, antaa hedelmän makeuden ja mausteen lämmön neuvotella keskenään rauhassa. Viereisessä pöydässä nuoret tuijottivat puhelimesta jalkapallokoostetta – Hakimi lähti oikealta laidalta, ja koko pöytä huudahti yhteen ääneen. Omistaja vilkaisi ylös ja sanoi hymyillen, että hän on kansallissankari: syntynyt Espanjassa, mutta juoksee kuin Marokon lapsi. Ja kaatoi meille lisää teetä, pannu korkealla, kuin leimaksi tälle toteamukselle.

Tuo lause palautti mieleeni vuoden 2022 MM-kisat. Marokon edettyä välieriin maailma ei enää katsoisi marokkolaista jalkapalloa samoin silmin. Kyse ei ollut pelkästä 'mustan hevosen sadusta' – se oli enemmän kuin savu, joka jää vaatteisiin aukion ilotulituksen jälkeen. Bounoun torjunnat, Amrabatin keskikentän peitto, Hakimin panenka-rangaistuspotku Espanjaa vastaan – nuo kuvat kietoivat uudelleen yhteen identiteetit, jotka olivat hajallaan Madridissa, Pariisissa, Amsterdamissa ja Casablancassa. Jalkapallo ei ole täällä nähtävyys, mutta se nousee esiin kahvilan televisiosta, taksin radiosta, lapsen paidasta.

Viimeisenä iltana ennen Marrakechista lähtöä palasin Jemaa el-Fnaalle. Savu oli yhä yhtä paksua, grillikojut yhä tupaten täynnä, minttutee yhä liioitellun makeaa. Mutta nyt osasin erottaa kerrokset: ensin maustetorin kuuma, sitten värjäämön mintun kylmä, sitten Saharan kuivan kuumuuden hajuttomuus, sitten Riadin appelsiininkukan kosteus, tajinen hidas hautuminen, kupin pohjan sokeri. Marokon-matkailun unohtumattomin asia ei ole yksittäinen tarkistuspiste, vaan se, miten nämä tuoksut järjestyvät kehossasi reitiksi. Luulet kulkeneesi maan läpi – todellisuudessa se vei sinut mukanaan tuoksujen avulla.