Ugandan matkailu: Niilin lähteillä, jalkapallon ja sademetsän kaiku

Ugandan-matkailun ensimmäinen ääni ei ollut vesiputous eikä sademetsä, vaan Kampalan yössä ohi potkaistu pallo. Pallo kimposi punaisesta hiekkatien pinnasta, hipaisi boda-boda-moottoripyörän takarengasta ja vieri grillatun banaanin myyntikojun eteen. Kauppias ei suuttunut – hän kumartui, potkaisi pallon varvassandaalillaan takaisin lasten jalkoihin. Joku huusi 'Onyango', ja muutama poika hajaantui nauraen, mutta lähti heti uudestaan jahtaamaan. Vasta sillä hetkellä tajusin: Ugandan jalkapallo ei ole pelkkä ottelu, se on pikemminkin katujen yleiskieli – ei kenttää, mutta avauspotku onnistuu; ei nappulakenkiä, mutta juosta voi.

Kampala on rakennettu kukkuloille, ja kaupungin korkeuserot muistuttavat kesken jäänyttä taktiikkapiirrosta. Päivällä taksit, minibussit, moottoripyörät ja jalankulkijat tappelevat samasta kapeasta tiestä; yöllä markkinat hidastavat vauhdin vähitellen. Owino-markkinoiden alueella yölamput roikkuivat matalalla, ja grillin savu, puuhiilen käry, paistuvan maniokin rasva ja juuri sataneen sateen maatuoksu sekoittuivat toisiinsa. Poika Ugandan maajoukkuepaidassa oli kääntänyt muovipussin palloksi ja harjoitteli pomputtelua myyntikojujen välissä. Joka pompusta ympäriltä kuului huutoa. Tämän maan toivo ei aina ole kirjoitettu banderolleihin – hyvin usein se on vanhassa, potkitussa pallossa.

Seuraavana päivänä matkustin Jinjaan, ja Victorianjärven vesi välkkyi ikkunan takana. Ugandaa kutsutaan usein Niilin lähdemaaksi, ja seistessäni Jinjan jokirannassa tuo lause lakkasi yhtäkkiä olemasta maantiedon oppikirjatekstiä. Vesi virtaa Victorianjärvestä ulos, muuttuu ensin hiljaa Victorian Niiliksi ja jatkaa sitten pohjoiseen – ruohotasankojen, rotkojen ja rajojen läpi – tullakseen lopulta joeksi, joka muutti koko mantereen kohtalon. Päiväntasaaja halkoo tämän maan kevyesti kuin näkymätön keskiviiva: eteläinen ja pohjoinen pallonpuolisko kättelevät täällä, järvivesi, jokivesi, punainen maa ja ihmisäänet kulkevat yhdessä eteenpäin.

Jokirannassa näin pienen ottelun. Maalitolppina kaksi kiveä, puolet kentästä ruohoa, puolet mutaa. Jollain oli Arsenalin paita, jollain Manchester Unitedin, jollain haalistunut Uganda Cranes -paita. Laiha maalivahti heittäytyi maahan, kämmen täynnä punaista multaa, mutta nousi ylös hymy kirkkaana. Jalkapallo ei ole täällä pakoa todellisuudesta, vaan todellisuuden väliaikainen uudelleenkirjoitus. Voit asua ahtaassa korttelissa, voit olla ilman kunnollista harjoituskenttää, mutta niin kauan kuin pallo on jalassa, tulevaisuus voidaan vielä kuvitella.

Murchisonin putoukset katkaisivat tämän hiljaisen kuvittelun äkisti. Auto ajoi Top of the Falls -paikalle, ja veden ääni vyöryi ensin puiden takaa. Vasta kaiteelle päästyäni tajusin, ettei 'jylinä' ole sana jolla se voidaan kuvata. Koko Niili puristetaan kapeaan kiviseen railoon ja syöksyy korkealta alas – vesisumu iskeytyy kasvoille, kuin joku löisi valkoista rumpua korvan juuressa. Opas sanoi, että joki raivostuu täällä, koska se pakotetaan kapenemaan. Mutta katsoessani tuota vellovaa vettä tunsin sen pikemminkin ugandalaisen toisena puolena: puristettu, mutta ei menettänyt voimaansa mennä eteenpäin.

Edelleen lounaaseen ajettaessa tie alkoi nousta vuoristoon. Uganda on noin puolen maailman vuorigorillojen koti, eikä Bwindin Läpipääsemätön Metsä (Bwindi Impenetrable Forest) ole liioiteltu nimi. Se ei ole metsä, johon voi vain 'kävellä sisään' – se on pikemminkin kostea, paksu, hengittävä vihreä seinä. Aamuseitsemältä metsänvartija selitti kokoontumispaikalla säännöt: kahdeksan hengen ryhmät, gorillat löydettyä vain yksi tunti, ei salamavaloa, noudatettava ohjeita. Jokainen lause oli tavallinen, mutta kun sadepisarat putoilivat hatun lippaan, kaikki hiljenivät – kuin olisivat astuneet johonkin vanhempaan rituaaliin.

Bwindin askeleilla on oma erityinen äänensä. Se ei ole kengänpohjan osumaa polkuun, vaan mutaa joka imaisee saappaan, liaaneja jotka raapivat lahjetta, viidakkoveistä joka halkoo oksia, ja kaukaista linnunlaulua joka äkkiä lakkaa. Kävelimme banaaniviljelmien läpi ja sitten pujahdimme tummempaan puiden varjoon. Sademetsä ei ole valmistellut turistille tasaista polkua – rinteet ovat liukkaita ja puiden juuret kompastuttavia. Seurueesta katosi ensin puhe, sitten jäljellä oli vain hengitys. Metsänvartija pysähtyi välillä, kuunteli radiosta jäljittäjän ilmoittamaa sijaintia ja viittoi meitä jatkamaan.

Noin kolmen tunnin kuluttua edessä kulkeva metsänvartija äkkiä kyykistyi. Ilma tuntui pysähtyvän. Muutaman metrin päässä hopeaselkägorilla istui pensaiden välissä – mustassa turkissa sadepisaroita, selän hopeanharmaa alue hohti varjossa. Se ei esittänyt mitään, ei toivottanut meitä tervetulleiksi – se vain taittoi hitaasti oksan ja pureskeli sitä suussaan. Vieressä nuori gorilla kieriskeli ja repi lehtiä, aivan kuin Kampalan yömarkkinoiden pallon perässä juoksevat lapset. Mutta kun hopeaselän katse kohosi, koko metsä hiljeni heti uudelleen.

Tuo tunti ei tuntunut tunnilta. Unohdit kameran, unohdit mudan, unohdit kuinka paljon vaivaa tänne pääseminen oli vaatinut. Ihmisillä on tapana tehdä villieläimistä 'nähtävyyksiä', mutta Bwindissä suhde kääntyi toisin päin. Gorillat sallivat meidän viipyä hetken elämänsä laidalla. Ne söivät lehtiä, torkkuivat, hakeutuivat toistensa lähelle – eivät tarvinneet meidän ihmettelyämme lainkaan. Lähtiessäni vilkaisin taakseni: hopeaselkä oli jo kääntynyt – kuin liikkuva musta kallionlohkare, joka vetäytyi hitaasti takaisin metsän syvyyteen.

Paluumatkalla Kampalaan mietin koko ajan, mitä yhteistä on jalkapallolla ja gorilloilla. Toinen on punaisella hiekkakujalla, toinen korkealla vuoristosademetsässä; toinen kuuluu meteliin, juoksuun ja huutoon, toinen hiljaisuuteen, etäisyyteen ja kunnioitukseen. Mutta molemmat kertovat samaa tarinaa: miten Uganda säilyttää elinvoimansa. Jalkapallo on toivon kieli – lapset sanovat sillä 'vielä jaksan juosta'; ekologia on ajan kieli – Bwindi sanoo sillä 'sinun on hidastettava'.

Viimeisenä iltana palasin Kampalan yömarkkinoille. Grillikojun edessä hiillos hehkui kuumana, radiosta kantautui jalkapalloselostus, ja muutama mies kerääntyi pienen ruudun ääreen kiistelemään tuomiosta. Kauempana lapset potkivat edelleen palloa – se vieri varjoihin ja potkaistiin takaisin valoihin. Mieleeni nousi Jinjasta hiljaa lähtevä Niili, Murchisonin putoukset jotka työnsivät veden äänen rintaan asti, ja Bwindin sademetsän hopeaselkä, joka pureskeli lehtiä pää painuksissa.

Tällaisena muistan Ugandan-matkailun: se ei ole yhtä ainoaa afrikkalaista mielikuvaa, ei pelkkää safaria, putouksia tai gorilloja. Se on tie katukentältä sademetsän syvyyksiin. Ensin kuulet Kampalassa lasten huutavan toivon, sitten Niilin varrella näet veden lähtevän matkaan, ja lopulta Bwindissä opit madaltamaan äänesi. Lähtiessäsi punaista multaa on yhä kengänpohjissa, sademetsän askeleet kaikuvat yhä korvissasi, ja se vanha, potkaistu pallo tuntuu yhä vierivän yömarkkinoiden lampun alla.