Japanin matkailu: Kierros sateen, pillien ja sinisten samuraiden keskellä

Shibuyan risteyksen MM-livelähetys oli se hetki, josta Japanin-matkani todella alkoi. Kello yhdeksän illalla neljän suunnan punaiset valot syttyivät yhtä aikaa, jalankulkijat pysähtyivät suojatien taakse kuin vesi, joka on juuri kiehahtamaisillaan. TSUTAYA-talon valtava näyttö pyöritti Japanin joukkueen ottelua edeltäviä kuvia, ja siniset pelipaidat nousivat esiin väkijoukosta yksi kerrallaan. Pukumies puristi salkkua kainalossaan ja lähetti kollegalleen ääniviestin: 'Jos voitetaan tänä iltana, huominen aamupalaveri varmaan perutaan.' Vieressä lukiolaispoika naurahti, mutta kukaan ei oikeasti huutanut. Japanilainen innostus puristetaan usein ensin kurkkuun, ja vasta kun pilli viheltää, se muuttuu kerralla koko kadun henkäykseksi.

Ennen ottelun alkua ostin lähikaupasta oden-annoksen. Retiisi oli liotettu liemessä läpikuultavaksi, ja kombun suolaisuus nousi paperikupin reunoja pitkin. Myyjä kysyi, haluanko sinappia – en ehtinyt edes kuulla kunnolla, kun takanani seisova poika Japanin pelipaidassa numero 7 sanoi jo puolestani 'sukoshi'. Hän osoitti näyttöä ja kertoi Mitoma Kaorun olevan kotoisin Kanagawasta, ja lisäsi, että Kawasakista tulevien poikien jaloissa tuntuu aina jokivarren kenttien tuuli. Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan, kohti risteystä – taksit, sateenvarjot, fanihuivit ja lähikaupan höyry sekoittuivat yhteen. Sillä hetkellä jalkapallo ei ollut urheilu-uutinen, vaan myöhäisillan Tokion tuoksu.

Seuraavana päivänä matkustin Yokohamaan, ja vasta siellä ymmärsin, miksi japanilaisfanit kutsuvat Endo Watarua 'hiljaiseksi kapteeniksi'. Minato Mirai -alueen merituuli piti hereillä. Punatiilisten varastorakennusten edessä isä harjoitteli syöttöjä lapsensa kanssa – aina kun pallo karkasi liian kauas, isä ei torunut, vaan pyöräytti pallon takaisin varpaallaan ja sanoi: 'Mō ikkai.' Vielä kerran. Endo lähti Yokohamasta maailmalle ja pelasi myöhemmin Euroopassa sillä tyylillä, joka ei varasta huomiota, mutta on aina oikeassa paikassa. Yokohama on juuri sellainen: meri on avara, mutta kaupunki ei melua – kuin puolustava keskikenttäpelaaja, joka kannattelee kaiken hälinän vakaasti hartioillaan.

Kioton Arashiyamassa sateen ääni osuu ensin bambunlehtiin, sitten sateenvarjon pintaan ja lopulta jokeen. Togetsukyō-sillan luona turisteja oli puolet vähemmän, rikšakuski oli heittänyt pyyhkeen olalleen, ja pyörät narisivat kevyesti märillä kivillä. Pakenin pieneen teehuoneeseen, jossa emäntä laski kuumaa hōjichaa pöydälle ja televisio pyöri äänettömänä urheilu-uutisia. Ruudulle ilmestyi Kubo Takefusa. Emäntä kertoi, että Kubon Nara-tarinaa kerrotaan monien Kansain fanien keskuudessa – kuin kertoisi lapsesta, joka potkii itsensä muinaisen pääkaupungin kujilta maailman areenoille. Ikkunan takana temppelin kello alkoi soida hitaasti, ja mieleeni nousi jalkapallon pillinvihellus: toinen pysäyttää, toinen käskee juoksemaan, mutta Japanissa molemmat vaativat sinua ensin kuuntelemaan järjestystä.

Illansuussa sade lakkasi, ja kävelin bambulehtoa pitkin ulospäin. Vesipisara putosi bambunlehdeltä niskaani ja sai minut säpsähtämään kylmästä. Matkamuistomyymälässä Siniset Samurait -avaimenperät olivat samassa rivissä maneki-nekojen ja matcha-keksien kanssa. Kaksi nuorta naista pohti joukkueen kokoonpanoa – toisen mielestä Mitoma pitäisi vaihtaa kentälle aiemmin, toisen mukaan Kubo pystyy paremmin repimään puolustuksen auki. Heidän äänensä olivat hyvin hiljaiset, ja maksaessaan he kiittivät myyjää huolellisesti. Ensikertalaiselle Japanin-matkailijalle tällainen pidättyväisyys voi helposti vaikuttaa kylmyydeltä; mutta kun katsoo heidän kanssaan yhden ottelun, huomaa, että intohimo on taiteltu siististi taskuun ja otetaan esiin vasta ratkaisevan syötön hetkellä. Salkussa on joukkuemerkki, puhelimen kuoressa pelaaja, junassa ei metelöidä – mutta jokaisen hyökkäyksen aikana koko vaunu pidättää henkeään.

Kioton asemalla junaa vaihtaessani tapasin vanhan miehen puvussa. Hänellä oli kädessään iltapäivälehti, jonka urheilusivut oli taitettu ulospäin – paperin kulma oli sateesta märkä. Kun hän huomasi minun tuijottavan otsikkoa, hän käänsi lehteä hieman minua kohti, osoitti Japanin joukkueen yhteiskuvaa ja sanoi: 'Tsuyoku natta ne.' Olet vahvistunut. Ei kehuskelua, ei selityksiä – aivan kuin olisi vain todennut, että sade on vihdoin hellittänyt. Junan saapuessa hän taittoi lehden, nyökkäsi minulle ja katosi väkijoukon mukana liukuportaisiin. Tuollainen lyhyt lause on enemmän kuin pitkä kommentaari – se on japanilaisen jalkapallon lämpö.

Osakassa Dōtonbori veti minut takaisin maan pinnalle tuoksujen voimalla. Takoyaki-rautalevyiltä nousi valkoista höyryä, makea kastike kiilsi; kushiage-ravintolan oviaukosta öljyn tuoksu tarttui takkiin niin, ettei se lähtenyt vielä Glico-mainostaulunkaan kohdalla. Jokivarren suurelta näytöltä uusittiin Japanin maalia – turistit nostivat puhelimiaan, mutta paikallinen setä tuijotti vain viimeistä syöttöä ja sanoi: 'Soko, umai.' Juuri tuossa, taitavaa. Seisovan sushibaarin vieressä kaksi kokkia väitteli Gamba Osakasta ja maajoukkueesta – toisen mielestä MM-kisat saavat lapset haluamaan enemmän jalkapallon pariin, toisen mielestä lasten on ensin opittava jonottamaan, eikä palloakaan saa riistää holtittomasti. Kuulosti vitsiltä, mutta oli hyvin japanilaista.

Myöhemmin yöllä liikkeiden sälekaihtimet laskeutuivat yksi kerrallaan, mutta öljyn katku jäi vielä kadunkulmiin – kuin suosionosoitukset, jotka eivät malta haihtua ottelun päätyttyäkään.

Pidän tästä rehellisestä ristiriidasta. Tokio sulloo koko maailman yhteen risteykseen, Kioto säilöö sateen äänen kuin vanhan kirjan, Osaka levittää ruokahalun ja äänenvoimakkuuden kadulle; mutta matkan todella mieleenpainuvaksi tekevät ne pienet raot, jotka huomaa vain kävelemällä. Aamuyön lähikaupan oden-liemen pohjalla on kombua ja unisuutta, temppelinkello ja loppuvihellys saavat molemmat ihmisen äkkiä hiljaiseksi, juna-aseman laiturilla pelipaitaiset ihmiset asettuvat automaattisesti kahteen jonoon juhlimatta ennen kuin muut pääsevät kotiin.

Ennen lähtöä palasin vielä Shibuyaan. Näytöllä ei ollut enää ottelua, vain mainoksia, ja risteys päästi ihmiset yli täsmälleen ajallaan. Pieni poika liian isossa Japanin pelipaidassa käveli äitinsä perässä ja potki varpaallaan näkymätöntä palloa. Vihreän valon päättyessä hän 'pysäytti' pallonsa juuri valkoisen viivan eteen, astumatta sen yli. Siinä taisi olla Japanin-matkailun vaikeimmin sanoitettava osa: luulet tulleesi neonvalojen, temppeleiden, ramenin ja tähtipelaajien perässä, mutta lopulta mieleesi jää pieni poika, joka pysäyttää pallonsa punaisissa valoissa – hillitysti. Japanilainen jalkapalloinnostus ei aina huuda; se piilee Kanagawan merituulessa, Naran muinaisilla poluilla, Yokohaman syöttöharjoituksissa – ja jokaisessa, joka osaa odottaa pillinvihellusta.