Senegalin matkailu: Miten yksi pallo ompelee maan yhteen

Senegalin-matkailun ensimmäinen ääni ei ollut aallokko eikä lentokenttäkuulutus, vaan pallon kumea tömähdys seinään. Auto ajoi Blaise Diagnen lentokentältä kohti Dakaria – tien molemmin puolin baobab-puita ja tuulen valkaisemia mainoskylttejä; kaupunkiin tultaessa merituuli muuttui äkkiä suolaiseksi ja liikenne yhtä lailla rajoista vapaaksi. Taksit, hevoskärryt, mopot, kaupustelijat ja jalankulkijat liikkuivat kuin ottelussa ilman erotuomaria – jokainen otti tilansa, mutta harvoin oikeasti törmättiin. Illansuussa Yoffin rannalla lapset asettivat kaksi varvassandaalia maalitolpiksi ja potkivat märällä hiekalla pimeään asti. Ei nurmea, ei pelipaitoja – vain vanha pallo ja joukko poikia, joiden äänet käheytyivät huudosta. Sillä hetkellä ymmärsin, mitä jalkapallo + matkailu Senegalissa tarkoittaa: ei 'katso yksi ottelu ja matkusta samalla', vaan astu pallon kautta maahan.

Dakarin katujalkapallo on nopeaa, kuin tämän kaupungin hengitys. Pallo vieri kahvimyyjän kärryn ohi, vieri verkkoja paikkaavan vanhuksen jalkoihin, vieri keskelle tietä – kuljettaja tööttäsi lyhyesti, lapsi koukkaisi pallon takaisin, ja peli jatkui. Jollain oli Manén numero 10, jollain Koulibalyn vihreä maajoukkuepaita, joku oli paljain jaloin. Kun kysyit, ketä he ihailevat eniten, vastausta ei tarvinnut arvata: Mané. Tämä nimi ei ole Dakarissa juorulehtien materiaalia, vaan yhteinen tunnussana. Paitoja myyvä katukauppias kertoi, että Mané tuli etelästä Bambalista, päätyi sitten Dakarin Génération Foot -akatemiaan ja sieltä Ranskaan, Itävaltaan, Southamptoniin, Liverpooliin – 'mutta hän ei ole unohtanut kotia'. Sanoessaan tämän hän ravisti pelipaidan suoraksi, kuin olisi esitellyt lippua.

Seuraavana päivänä Goréen saarella jalkapallon ääni vietiin pois. Dakarin satamasta on vain kahdenkymmenen minuutin lauttamatka, mutta kaupungin melu tuntui katkenneen meriveteen. Saaren talot olivat lohenpunaisia, kellertävänvalkoisia, ja ihmeköynnökset valuivat seiniltä alas – kauneus oli miltei ahdistavaa. Sitten astuit Maison des Esclavesiin, niihin mataliin, kosteisiin, ahtaisiin kivihuoneisiin, ja ymmärsit, mistä ahdistus tuli. 'Palaamattomuuden ovi' avautuu Atlantille – oven ulkopuolella vain häikäisevän kirkas meri. Mikään siirtomaahistorian jakso ei kevene siitä, että seinät maalataan kauniilla väreillä. Seistessäni siellä muistin Dakarin rannan lasten pallojahtaavat askeleet: miten maa, joka vietiin, nimettiin ja riisuttiin, oppii sanomaan uudelleen 'keitä me olemme'?

Senegalin vastaus ei useinkaan ole puhe, vaan ateria, kupillinen teetä, yksi ottelu. Palattuani Dakariin söin pienessä ravintolassa Thiéboudienneä – kalaa, tomaattia, porkkanaa, maniokkia ja riisiä suurella pyöreällä vadilla. Viereisen pöydän mies näki minun käsittelevän lusikkaa kömpelösti ja viittoi hymyillen käyttämään käsiä, pyörittämään riisin ja kalan pieniksi palloiksi. Televisiosta tuli Afrikan mestaruuskisojen uusintaa, ja hyökkäyksen edetessä rangaistusalueelle kaikki ravintolassa nostivat katseensa yhtä aikaa. Sillä sekunnilla vieraus, kieli, pöytätavat – mikään ei ollut tärkeää. Jalkapallo oli punonut meidät väliaikaisesti samaan huoneeseen, kuin pallon vieriessä yhteinen suunta löytyisi aina.

Rosejärvi (Lac Rose) ei auringonvalossa ollut aivan niin absoluuttinen kuin valokuvissa. Paikalliset sanovat, että järven väri vaihtelee vuodenajan, suolapitoisuuden ja vedenkorkeuden mukaan – joskus selvän vaaleanpunainen, joskus vain hienoinen ruusunharmaa vivahde. Mutta sen, mikä järvestä todella jää mieleen, ei ole väri, vaan suola. Suolankaivajat seisoivat vyötäröä myöten vedessä ja lapioivat kiteytynyttä suolaa veneisiin – iholla paksu kerros sheavoita suojaamassa suolalta. Rannalla suolakasat hohtivat valkoisina kuin lumi, ja tuulen käydessä huuletkin maistuivat suolaisilta. Kauempana turistit kelluivat vedessä ja nauroivat hiljaa; suolankaivajat jatkoivat kumartumistaan, liike vakaa kuin heiluri. Tämä muistuttaa, että matkakuva nappaa yhden sekunnin, mutta elämä toistaa itseään vuosia. Senegalin kauneus on aina sidoksissa työhön, odotukseen ja kärsivällisyyteen.

Juuri siksi Manén tarina saa täällä erityistä painoa. Hän ei ole hienostuneesta akatemiasta huolellisesti paketoitu lahjakkuus, vaan lapsi, joka tuli Senegalin hiljaisemmalta maaseudulta – Tambacoundasta Casamanceen ulottuvalta vyöhykkeeltä, kaukana valokeiloista mutta lähellä jalkapalloa. Bambalin punainen maa, perheen vastustus, lähtö 15-vuotiaana Dakariin unelman perään, Génération Footin koe-esiintyminen, Liverpoolin Mestarien liigan yöt – tämä reitti olisi liian kevyt, jos se kirjoitettaisiin pelkäksi menestystarinaksi. Todella merkittävää on se, mitä hän teki rahalla kuuluisuuden jälkeen: kouluja, sairaala, internetyhteyksiä, julkisia palveluja kotikylään. The Guardianin haastattelussa hän selitti, miksi rakensi sairaalan: koska hänen isänsä sairastui lapsena, eikä kylässä ollut sairaalaa – hänet vietiin muualle, eikä hän palannut. Niin jalkapallo lakkasi olemasta pelkkä henkilökohtainen nousuväylä ja muuttui kyvyksi palata kotiin.

En käynyt Bambalissa, mutta näin sen varjon Dakarin kaduilla. Poika potki palloa hiekalla, vartalo eteenpäin kallistuneena, liike hyvin samanlainen kuin Manén leikkaus vasemmalta laidalta sisään; pienemmät lapset seisoivat ympärillä ja tuijottivat – silmät loistivat kuin katsoisivat tulevaisuutta. Katukauppiaat, kuskit, ravintoloitsijat puhuivat maajoukkueesta eivät sanalla 'he', vaan sanalla 'me'. 'Terangan leijonat' on osuva lempinimi: teranga on vieraanvaraisuutta ja yhteisöllisyyttä, leijona on ylpeyttä ja ele puolustaa omaa maata. Jalkapallo Senegalissa ei ole viikonlopun viihdettä – se on sosiaalinen side, identiteetti, tapa jolla kaupungit ja kylät tunnistavat toisensa.

Viimeisenä iltana ennen Dakarista lähtöä palasin meren rantaan. Taivas tummui, kentän laidalla ei ollut valoja, mutta lapset eivät suostuneet lopettamaan. Pallo vieri varjoissa, välillä merituuli harhautti sen, välillä potkaistiin aaltorajaan asti. Kaukana Atlantti oli sysimusta, kuin sama meri Goréen oven takana; selän takana kaupunki hohti, kuin Rosejärven suolakasojen heijastama valo. Senegalin-matkailun mieleenpainuvin asia ei ole yksittäisen nähtävyyden kauneus, vaan se, että alat vähitellen oivaltaa: tämä maa on antanut trauman, työn, vieraanvaraisuuden ja kunnianhimon yhden pallon käännettäväksi. Luulit seuraavasi Manéa – myöhemmin tajusit, että Mané vain sanoi ääneen sen, minkä Senegal oli tiennyt jo kauan: yhden ihmisen potkaiseman pallon on lopulta palattava kaikkien jalkoihin.